Tänään Riihimäen Eläkkeensaajien Syysjuhlassa pitämäni juhlapuhe:

Arvoisa juhlaväki, hyvät ystävät. Kiitos siitä, että olen saanut tulla tuomaan Riihimäen kaupungin tervehdyksen syysjuhlaanne.

Olin aamupäivän Riihimäen Urheilutalolla, jossa useampi sata alle kouluikäistä villitsi itseään ja toisiaankin aina vain vauhdikkaampiin liikuntasuorituksiin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toivon, että meilläkin on täällä niin hauskaa, että joiltakuilta pääsee itku, kun koittaa kotiinlähdön aika. Minun puheeni aikana ei aivan välttämättä tarvitse itkeä.

Oma kosketuspintani eläkkeensaajien toimintaan on useimmiten uimahallilla. Siellä kohtaan viikoittain jo eläkkeelle jääneitä tuttaviani ja entisiä kollegoitani. Milloin ovat menossa vesijumppaan ja milloin tulossa pelaamasta ringoa. Rity-talon lavis taas on uusi tulokas ja monenlaista muuta kuuluu eläkkeensaajien harrastevalikoimaan.

Vierivä kivi ei sammaloidu.

Sanonnassa EI määritellä kiven ikää!

Tosin itse olen joutunut toteamaan, että jalkapalloilijan polvet eivät ole timanttien lailla ikuisia. Vierimistä voi onneksi tehdä monella tapaa ja ilahduttavan moni tekee sitä nykyään vesijuosten. Kivi on kivi kastuessaankin ja hyvin sinne radoille mahtuu.

Uimahallilla on tullut mietittyä, onko siinä potentiaalia nykypäivän toriksi. Tai oikeastaan onko se sitä jo joillekin? Saunan lauteilla käydään läpi päivän polttavia asioita. Arvioidaan puhuttavimmat urheilusuoritukset, kerrotaan kalavaleita ja haukutaan poliitikot. On siellä joskus tilanne äitynyt löylynheittokilpailuksikin. No siinäpä puheenaihe taas seuraaville kerroille. Ehkä naisten puolella puheenaiheet saattaa erota jonkin verran, mutta tuskin sielläkään hiljaista on. Kävijät näyttävät olevan pitkälti samoja vuodesta toiseen, mutta aina mukaan mahtuu uusiakin kasvoja. Itse ostin molemmille vanhemmilleni seniorikortin heidän täyttäessä kuusikymmentäviisi. Ja on niitä kortteja taidettu käyttääkin.

Ne oikeat torit kun näyttää hiljenneen ainakin Riihimäellä, herää väkisin miettimään ihmisten kanssakäymistä. Osaavatko nykynuoret enää kommunikoida tarpeeksi hyvin, kun kanssakäyminen tapahtuu yhä useammin jonkin päätelaitteen kautta ja vieläpä kirjoittaen. Oma kuusivuotias tyttäreni asensi toissapäivänä seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvän mummonsa kännykkään Whatsappin. (Siis viestisovelluksen, jonka kautta voi myös lähettää ääntä ja liikkuvaa kuvaakin) Ihan kätevää sinänsä ja näillä avuin saattaa tietysti edes jonkinasteisen kanssakäymisen määrää lisätä aiempaan verrattuna silloin, kun etäisyys estää kasvokkain kohtaamisen.

Olisiko jotain opittavaa myös toisinpäin? Kuusivuotias osaa ehkä jo yllättävän hyvin käyttää mobiililaitteita, mutta tarve elämän (muiden) perustaitojen oppimiseen on suunnilleen sama kuin vuosikymmeniä sitten. Ehkä harvemman tarvitsee enää oppia vaikkapa lypsämään (tässä kun meijerin vieressä ollaan), mutta ne tärkeimmät taidot liittyvät ihmisten kohtaamiseen. Keneltä ne nykynuoret ja ehkä me hieman jo varttuneetkin opimme, jos emme vanhemmiltamme? Emme välttämättä keltään.

Hiljainen tieto on siinä mielessä vaarallista, että siihen käsiksi pääseminen on melko hankalaa. Toivoisinkin meidän kaikkien huomioivan ympärillä olevat läheisemme ja jakavan niitä tärkeitä kokemuksia, joita matkan varrella on kertynyt. Suomalainen saattaa olla hieman arka kysymään, mutta hyville tarinoille löytyy aina kuulijansa. Eikä rimaa tarvitse pitää turhan korkealla. Itselle täysin arkipäiväinen muisto saattaa olla toiselle ikimuistoinen tai jopa uskomaton tarina. Välissä voi olla sukupolvien tai kulttuurien kuilu, ja tällöin sekä kertominen, että kuunteleminen muuttuvat tärkeimmäksi välineeksi oppia.

Puhutaan toisillemme.

Siihen ei tarvita mobiililaitteita eikä neljä-g verkkoa. Teillä niitä tarinoita varmasti riittää, ja itse ainakin mielelläni keskustelen eri taustoista olevien ihmisten kanssa.

Sitä huomaa joskus oppivansa jotain.

Arvoisa juhlaväki.

Olin viime viikolla vierailulla Brysselissä ryhmän kanssa, jossa oli mukana ihmisiä ympäri Suomen. Keskustelut olivat valtavan monimuotoisia ihan vain jo siitä syystä, että pieneen joukkoon mahtui muiden muassa niin savolaisia, pohjalaisia kuin vannoutuneita stadilaisiakin. Itse hämäläisenä taisin joskus olla vähän viime tipassa.

Kävimme myös Euroopan parlamentissa, jossa Sirpa Pietikäisen kanssa käytiin läpi useita ajankohtaisia aiheita. Yksi niistä oli sellainen, jonka ajattelin nostaa tänään täällä esiin.

Tämä aihe on esteettömyys.

Usein mielletään (ja itsekin olen mieltänyt) olevan kyse lähinnä rakennetun ympäristön esteettömyydestä. Miten päästään liikkumaan sujuvasti, vaikka jalat ei enää kanna, tai näkökyky on heikentynyt. Liuskat, opasteet, matalalattiaiset kulkuvälineet jne. Termin määrittelyssä mainitaan kuitenkin esteettömyyden merkitsevän myös ”palvelujen saavutettavuutta, välineiden käytettävyyttä, tiedon ymmärrettävyyttä ja mahdollisuutta osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon.”

Esteettömyydessä on yksinkertaisesti kyse ihmisten moninaisuuden huomioonottamisesta.

Viestintäsovelluksen asentaminen mummon puhelimeen poistaa esteitä viestinnästä. Tai oikeammin se tapahtuu siinä vaiheessa, kun tämä kuusivuotias tai joku muu opettaa tätä sovellusta käyttämään. Vastaavanlaisia uusia esteitä tulee ympärillemme samaa vauhtia kun yhteiskunta kehittyy. Esimerkiksi asioiminen pankissa on muuttunut parissa vuosikymmenessä valtavasti. Ja tässä kehityksessä pitäisi yrittää pysyä mukana. Välillä se turhastuttaa, mutta oppimisen ilo lienee kuitenkin sallittua meille kaikille ikään katsomatta.

Toisaalta tarvitsemme myös tietoa siitä, miten asioita tehdään helppokäyttöiseksi siten, että niitä osaavat käyttää muutkin kuin diginaatiivit. Kuulun itse siihen ryhmään, joka EI ole varsinaisesti ystävystynyt minkään teknisen laitteen kanssa, ja sanoisin, että tässä helppokäyttöisyydessä ei olla vielä onnistuttu. Tovi sitten televisioni tekstitykset luki ääneen useamman viikon ajan robotti. En oikein tiedä mistä se tuli. Ainakin se esti tehokkaasti englanninkielisten ohjelmien katsomisen.

Tällainen este ei ole kovin vakava, mutta silloin kun jokin asia estää meitä pärjäämästä yksin tai esimerkiksi osallistumasta johonkin harrastukseen, muuttuu asia huomattavasti vakavammaksi. Tästä päästäänkin edustamaani tahoon, eli Riihimäen kaupunkiin. Kaupungin tehtävä ei ole rakentaa esteitä, vaan poistaa niitä. Tämä pyritään ottamaan huomioon rakentamisessa. Keskustan alueelle on rakentunut esteettömiä taloja. Missä muussa esteettömyys pitäisi ottaa huomioon?

Vastaus saattaa olla jo huomenna eri kuin tänään, joten en koe järkevänä alkaa kertomaan teille tähän vastausta. Tärkeänä puolestaan pidän sitä, että Te kerrotte meille päättäjille ja kaupungin työntekijöille mitä TE pidätte tärkeänä ja missä te koette esteitä. Onko tieto riittävän ymmärrettävää? Kaupungin tehtävä on kuitenkin tuottaa palveluita kuntalaisille eli meille kaikille. Parhaiten me siinä onnistumme kuulemalla ja kuuntelemalla ihmisiä ikään, sukupuoleen, koulutustaustaan, ihonväriin tai muihin meitä erotteleviin tekijöihin katsomatta.

Yksi iäkkäämpiä ihmisiä suoraan koskeva asia on kotipalvelu. Tällä hetkellä Peltosaaren alueella on kokeilussa yksityisen toimijan tuottama kotipalvelu. Me päättäjät näemme kyllä talousluvut, mutta asiakaspalautetta tarvitaan palvelun käyttäjiltä. Jos jokin ei toimi, sitä täytyy muuttaa tai kehittää. Palautetta saa ja pitää antaa. Myös teillä ON mahdollisuus osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon. Näin me voimme tehdä kuntalaisten kannalta parhaita päätöksiä.

Tältä ja monilta muilta osin syksy näyttää mielenkiintoiselta, kun tulevan vuoden budjettia muodostetaan. Helppoa se ei tule olemaan, mutta onneksi niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin on nähtävissä valonpilkahduksia. Kaupungin keskustaan on rakentumassa uusia asuinkerrostaloja, ja tämän myötä toivon myös keskustan palveluiden kehittyvän nykyisestä. Tiivis keskusta-alue mahdollistaa kaikkien palveluiden saavuttamisen kävellen. Itse asioin mielelläni keskustan liikkeissä ja näin tekevät varmasti myös keskustan uudet asukkaat.

Vielä mielenkiintoisempaa on kuitenkin seurata satavuotiaan Suomen juhlintaa. Tapahtumia riittää ympäri maan ja Riihimäelläkin juhlitaan itsenäisyyspäivänä komeasti. Toivottavasti näen teistä mahdollisimman monen silloin Urheilutalolla tai jossain muussa loppuvuoden tapahtumassa juhlimassa upeaa maatamme. Tätä Suomea, jota te arvon juhlaväki olette olleet rakentamassa jokainen omalla panoksellanne. Ja kuten jo aiemmin totesin, teidän panostanne tarvitaan edelleen. Haluan kiittää teitä siitä, omasta ja Riihimäen kaupungin puolesta sekä toivottaa onnea jokaiselle tänä vuonna, yhdessä Suomen kanssa, pyöreitä vuosia juhlivalle. Lämpimät onnittelut teille kaikille!

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.