Jalkapalloilu alkoi osaltani Riihimäen Nappulaseuran Keskustan kaupunginosajoukkueessa, johon seurasin isoveljeni Jounin jalanjälkiä. Sieltä polku vei läpi juniori-ikäluokkien Riihimäen Palloseuran edustusjoukkueeseen. Seuran konkurssin jälkeen 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen meni pitkälti pelatessa muualla, kunnes kauden 2010 lopulla RiPS seurana oli valmis herätettäväksi henkiin. Silloin otin ensiaskeleeni kabinetin puolella, ja tulevana vuonna palasinkin Riihimäelle pelaamaan ja sain pukea pitkästä aikaa RiPSin raitapaidan päälle.
Vuosituhannen toisen vuosikymmenen puolenvälin tienoilla tullut polvivamma aiheutti kolmen vuoden leikkauskierteen, jonka aikana jäi pelit pelaamatta, ja kaikki muut olettivat pelien olevan pysyvästi ohi. Kolmen leikkauksen ja pitkän kuntouttamisen jälkeen polvi alkoi kuitenkin kestämään täysipainoista harjoittelua, ja palasin lopulta edustusjoukkueeseen pelien osalta vuoden 2018 kesällä 37-vuotiaana. Tavoitteena oli pystyä pelaamaan ainakin yksi peli, pelasin lopulta vielä kahdeksan vuotta. Ihan hyvä jatkoaika. Muiden vastuiden kasvaessa ja ikääntymisen tuntuessa tänä vuonna tuli oikea hetki saattaa tuo jatkoaika päätökseen.
Jälkeenpäin kun asioita miettii, tulee mieleen paljon sellaista, mitä ei ole juurikaan muistellut, kun aina on tullut uutta tilalle. Junioriajoista muistuu parhaiten turnausmatkat. Norjan Skedmossa majoituttiin vuoren sisään louhituissa liikuntatiloissa. Jäi hyvin mieleen 8-vuotiaalle, kuten koulumajoitukset turnausreissuilla.
B-juniori-ikäisenä Unkarissa olikin sitten jo sattumaa ja tapahtumaa, kun 16-17 vuotiaat pääsivät maailmalle. Itse pelit pelattiin paikallisestikin poikkeuksellisissa yli 40 asteen helteissä ja parhaat vastustajajoukkueet Romaniasta ja Unkarista olivat hämmästyttävän taitavia. Nuorilla miehillä oli turnauksen jälkeen kova hinku päästä kokemaan unkarilaista yöelämää. Oli se mahtavaa siihen saakka kun maltettiin palata majoitukseen, jossa valmentajamme – nyt jo edesmennyt Saku Poutiainen – oli kädet puuskassa vastassa hotellin edustalla eri aikoihin szolnokilaisesta diskoteekistä palanneita sankareita. En ikinä unohda sitä näkymää. Seuraavana aamuna oli edessä vastaansanomaton puhuttelu koko joukkueelle tiukkana, mutta oikeudenmukaisena tunnetulta Sakulta. Ei pojat enää hilluneet loppureissusta.
Poutiaisen Sakuun kiteytyy monta aspektia muisteloista. Hänen vetämiään talvikauden treenejä voi kutsua hyvällä syyllä varsinaiseksi rääkiksi. Harjoitteluolosuhteet eivät olleet silloin kummoiset Riihimäellä, joten fokus oli fysiikassa. “Viimeiset 15 sekuntia jäljellä, painaa painaa” -> puolen minuutin päästä: “Enää kymmenen sekuntia jäljellä” -> 20 sek. päästä: “Noniin vielä viimeiset suoritukset, kohta loppuu…” Oltiin muuten kesällä kunnossa.
Eräs jääkiekkoilija tuli tekemään meidän treeneihin talvikauden fysiikkatreenin Peltosaaren koulun nyt jo purettuun liikuntasaliin. Oksennuksethan siitä seurasi. Hänen ja aika monen kanssa on muisteltu noita vuosia jälkeenpäin, ja todettu, että silloin oppi treenaamaan kovaa, eikä ole ollut myöhemmin vaikeuksia minkään harjoituksen kovuuden suhteen. Oli tärkeä oppi 16-vuotiaana, joka auttoi urheilussa ja elämässä eteenpäin. Saku osasi käsitellä vaikeassa iässä olleita miehen alkuja muutenkin todella hyvin, vaikka oli hyvin jämerä valmentaja, ehkä juuri siksi. Sakun siirtyminen taivaallisille pelikentille olikin monelle riihimäkeläiselle entiselle jalkapalloilijalle ja jääkiekkoilijalle paljon tunteita herättävä, vaikka noista meidänkin vuosista oli silloin jo yli 20 vuotta.
Vanhan RiPS:n viimeisinä vuosina ja vielä vähän myöhemminkin elämä keskittyi pitkälti “kopille”. Vanhassa koppirakennuksessa oli omat kalustetut pukukopit ja sauna… Joka treenien jälkeen jäätiin pitkäksi aikaa saunomaan ja parantamaan maailmaa. Siinä oli yhteisöllisyys ihan omaa luokkaansa. Paljon katosi historiaa ja yhteisöllisyyttä myöhemmin, kun koppi purettiin. A-junnuissa meillä oli oma C-kasetti, johon oli nauhoitettu joukkueelle tärkeimmät kappaleet. Oli Ismo Alankoa, Ice Ice Baby, Pump Up the Jam… En tiedä onkohan se jossain tallessa, mutta sitä tuli kelailtua aika paljon niin kopissa, kuin jonkun olkapäällä kannettavalla mankalla kun oltiin vieraspeleissä tai turnauksissa. Aika usein mankkaa taisi kantaa Palomäen Mikke.
Ei ollut Spotifyta ei.
Kun koitti aika nousta RiPS:n edustusjoukkueseen, oli hyppäys kaveriporukan juniorijoukkueesta hyvin kansainväliseen Ykkösessä pelanneeseen aikuisjoukkueeseen melkoinen. Joskus aamutreeneissä olin ainoa suomea puhuva, pelaajat ja valmentaja mukaan lukien, kun apuvalmentaja Keith Richardson veti treenit. Muistan miettineeni treenien jälkeen suihkussa, että miten olen tänne päätynyt, kun kaikki muut on Nigeriasta, Englannista jne.
Suomen Cupissa paineltiin puolivälieriin, sarjassa ja muutenkin meni huonommin. Tuon kauden jälkeen katkesi RiPS:n lento, mutta saatiin ikimuistoinen kausi Kontion Teron, Viskarin Mikan ja muiden edustukseen nousseiden kanssa.
RiPS:n ja myöhemmin HyPS:n kanssa pelattiin sarjapelien lomassa myös Suomessa leireilleitä venäläisiä pääsarjajoukkueita vastaan. Koskaan en muista nähneeni niin hyvää joukkuepeliä, kuin heitä vastaan. Tasoero oli huikea, vaikka jostain pelistä tuli tulostakin. Myöhemmin tuli pelattua paljon Veikkausliigajoukkueita vastaan, mutta silloin oli itsellä ja joukkueella parempi valmius pelata ammattilaisia vastaan.
2006 siirryin pelaamaan FC Hämeenlinnaan, jonka kanssa edellä mainittuja pelejä pelattiin. Kaudelta 2007 muistuu mieleen tappioton syyskausi, mikä on kova saavutus missä tahansa sarjassa. Vesalan Tommin voitontanssit How Much is the Fishin tahtiin tuli kauden aikana hyvin tutuiksi. Kauden viimeisessä pelissä pelattiin Kaurialan stadionilla liiganousussa kiinni ollutta RoPSia vastaan. Vaiherikkaan pelin ollessa lopussa tasan, ehkä 2-2, Sihvolan Pekka pääsi hyvään maalipaikkaan. Minä olin vielä paremmassa paikassa, mutta Peke päätti vetää – ylänurkkaan. Tämä varmisti sen, että liigaan nousikin Kuopion Palloseura. Kuopiosta sateli hyvin vuolaasti kiitoksia. Sen jälkeen ei KuPSia ole enää Ykkösessä nähty, ja viime vuosina mestaruuksia on riittänyt sekä menestystä Eurokentilläkin. Onneksi Peke ei siis syöttänyt mulle.
Tuolloin päädyttiin sijalle 4, mutta seuraavalla kaudella petrattiin vielä siitä, ja saatiin kauden päätteeksi kaulaan pronssimitalit. Voitontanssien esittäjäksi oli vaihtunut Timo Priha ja biisiksi Ecuador, jonka tahtiin juhlittiin kauden päätteeksi Helsingissä kuplivien suihkutessa pukukopissa. Tuolloin olin omalla urallani joukkueessa parhaalla tasolla. Siinä oli yläpuolella Veikkausliiga, JJK ja Viikingit. Teuvo Palkin analyyttinen ote valmennuksessa niin harjoittelun kuin peleihin valmistautumisen osalta oli vaikuttavaa ja tuloksellista. Sanomattakin selvää, että myöhemmin myös FC Hämeenlinnan taival seurana päättyi. Paljon on siis historiaa kadonnut seurojen, rakennusten ja ihmisten myötä oman peliuran aikana.
Kausi 2010 oli Someron Voiman aikaa. Helteinen kesä ja pitkät treenimatkat yksin ajaessa Riihimäen ja Someron väliä oli jäi lähtemättömästi mieleen. Harvoin on ollut niin paljon säännöllistä aikaa ihan yksin. Joukkue oli melkoinen kokoelma kovia pelureita. Heinäkuun helteillä Aution Panu sai houkuteltua treenien jälkeen kyytiin ja kohti Hangon regattaa. Se reissu muutti paljon. Tietäjät tietää.
Myöhemmän RiPSin ajan muistaa luonnollisesti parhaiten, kun ne ovat lähimpänä. Oli hienoa päästä vuosien jälkeen pelaamaan Paavolan Villen ja monen muun kaverin kanssa “kotikentälle”, joka näkyy nytkin ikkunasta. Katsomossa oli aina paljon tuttuja ja jalkapallo on aina kiinnostanut Riihimäellä, etenkin silloin kun joukkue on täynnä “oman kylän poikia”.
Polvileikkausten jälkeen jokainen peli oli kotiinpäin. Silti pystyin pelaamaan vielä 40-vuotiaana sarjakauden kaikki pelit alusta loppuun asti. Se kertoi ainakin itselle, että on tullut tehtyä oikeita asioita harjoittelun, ruokavalion ja yleisesti elämäntapojen kanssa. Toki kunnossa pysyminen vaatii aina onneakin, kun loukkaantumisten ajankohtaa ja vakavuutta ei oikein itse voi valita.
Syyskuun 13. vuonna 2025 sain pelata viimeisen pelini ja onneksi Riihimäen Pallokentällä. “Sain” sen takia, että aika monta asiaa olisi voinut päättää pelit aiemmin ja eri paikassa. Nyt se tapahtui tärkeässä sarjapelissä, seurassa, jonka olen ollut itse herättämässä henkiin, katsomossa lähimmät ihmiset, valmentajia juniorivuosilta…
Sain toimia kapteenina ja pääsin vielä tekemään voittomaalin. Täydellinen käsikirjoitus poistua areenalta ja tehdä tilaa nuoremmille. Moni kyseli, että miksi lopetit jo nyt. Lajin parissa toimivat ymmärtävät paremmin, että jatko-aika oli poikkeuksellisen pitkä. Nyt oli juuri oikea aika tehdä omasta kalenterista tilaa muille asioille.
Jalkapallossa ja muissakin lajeissa puhe keskittyy usein voittoihin, tappioihin, mestaruuksiin, nousuihin, putoamisiin jne. Tässä paketoidessa n. neljääkymmentä vuotta omasta elämästä, nousee tärkeimmäksi kuitenkin ihmiset. Laskin pelkästään Facebookin kavereista entisiä joukkuetovereita, ja niitä löytyi lähemmäs parisataa. Karkeasti arvioiden ehkä joka kolmas tai neljäs löytyy niistä, niin varmasti pitkälti yli viidensadan ihmisen kanssa on tullut oltua samaa joukkuetta, pelattu samaa maalia kohti, jaettu pukuhuone, istuttu tuntikausia bussissa pelimatkoilla jne.
Eikä tietysti elämä ole rajoittunut joukkueen toimintaan, vaan joukkueista on rakentunut pysyviä ystävyyssuhteita, ja esimerkiksi kummivanhemmuuksia molemmin päin. Jalkapallon ja näiden ystävyyssuhteiden myötä on tapahtunut lähes kaikki, mitä elämän varrella on tullut vastaan – suoraan tai välillisesti.
Tunnen suurta kiitollisuutta muistoista ja ihmisistä, joita ei ilman hyppyä Keskustan kaupunginosajoukkueseen olisi omalle kohdalle ehkä osunut. Ei kannata väheksyä harrastusten voimaa ja merkitystä. Lapsena tehdyt valinnat määrittelevät uskomattoman paljon minkälaiselle polulle päädymme. Kaikille on varmasti oma polku olemassa, ja toivottavasti se on mahdollista löytää, vaikka y-risteyksissä on usein mietittävää. Perheen ja koulun lisäksi harrastukset voivat tuoda vaikka jotain elämänmittaista, annetaan siis lasten harrastaa.
Nyt olen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986 identiteetiltäni jotain täysin muuta kuin jalkapalloilija. Moni on kysynyt, tuntuuko haikealta, ja että seuraavaksiko ikämiehiin…? Olen vastannut, että nyt tuntuu hyvältä, että on mahdollisuus keskittyä täysipainoisemmin muihin asioihin, ja en lähde ikämiessarjoihin pelaamaan. Niin paljon ehdin jalkapallolta saamaan, että nyt tavoittelen maalien ja voittojen sijaan tekemään yhteiskunnallisesti merkittävämpiä asioita.
Voisin mainita tässä paljon ihmisiä, mutta en lähde noita muutamaa tarinaa enempää luennoimaan. Jokaisesta joukkuetoverista ja toimijasta on jotain muistoja, ja niihin on tässä jo vähän ehtinytkin palaamaan. Ehkä enemmän aikaa siihen on sitten joskus eläkeikäisenä. Vaikka seuroja kaatuu, rakennuksia puretaan, ja tärkeitä ihmisiä menehtyy, muistot ovat onneksi pysyvämpää tekoa.
Mielelläni kuulen muiden muistoja, joita varmasti monella on kun ollaan kohdattu lajin parissa.
Kiitos kaikille, jotka olette olleet mukana tavalla tai toisella, oli hieno matka!
Adios
Late #10
Viimeisimmät kommentit